Perstuntumasta protokollaan – hiljaisen tiedon loppu
Hiljainen tieto on läsnä terveydenhuollossa kuin keuhkokuva päivystysjonossa - ja sitä on tutkittu vähintään yhtä ahkerasti.
’Kun Maire jää eläkkeelle, poistuu todella paljon hiljaista tietoa.’ Moni meistä on kuullut tämän huokauksen kollegalta tai esihenkilöltä.
Hiljaisella tiedolla voi olla jopa myyttinen maine. Se on jotain, mikä kristallisoituu vain päivystysvuorojen taistelutantereella veren ja varjoainetahrojen peittämien hoitajan kasvojen äärellä. Sitä on vain heillä, jotka työn traumatisoimina vastaavat kysymyksiin karhumaisilla murahduksilla.
Tai sitten hiljaista tietoa glorifioidaan – eräänlaisena sädekehänä ammattitaidon pyhimyksen yläpuolella. Kuin itse Florence Nightingalen henki olisi ammattilaisen sisintä koskettanut. Hiljainen tieto mielletään nimensäkin mukaisesti sanattomaksi, keholliseksi ja vaikeasti selitettäväksi.
Olen pohtinut, olisivatko nämä hiljaisella tiedolla kruunatut kuvantamisen kuninkaalliset voineet kuitenkin avata ammattitaidon sanaisen arkkunsa. Olisiko jo aika päästä yli hiljaisen tiedon mystifioinnista? Minun kasvatukseeni ei kuulunut puhe tunnetaidoista, ja vanhempieni sukupolvelle sitäkin vähemmän, mutta silti myös me 1900-luvun fossiilit olemme oppineet sanoittamaan tunteitamme. Voisimmeko samaan tapaan opetella puhumaan tiedosta ja taidosta?
Aloittaessani urani röntgenhoitajana ei päivittäisestä työstä ollut juurikaan kirjallisia ohjeita. Lähinnä poikkeustilanteita tai monivammaprotokollaa varten oli selkeä ohjeistus. Kumpikaan näistä ei sisältänyt röntgenhoitajien ammattitietoa, tai se oli ulkopuolelta saneltua ja jopa suoranaisesti virheellistä. Nykyään on päivänselvää, että ohjeita löytyy niin kuvausprojektioista, hyvistä käytännöistä kuin laadunvalvonnasta.
Nämä ohjeet eivät ole syntyneet tyhjästä. Ne ovat osa prosessia hiljaisen tiedon sanallistamisesta ja röntgenhoitajien ammattitaidon muuttamisesta kirjalliseen muotoon. Se on vaatinut jatkokouluttautuneita, päättäväisiä sekä ammattiylpeitä röntgenhoitajia. Olemme ottaneet jo merkittäviä askelia ammattitaidon sanallistamiseksi, mutta työ ei ole läheskään valmis.
Taloustieteen nobelisti ja psykologi Daniel Kahneman on kirjassaan Ajattelu, nopeasti ja hitaasti (2011) esittänyt suosituksi nousseen teorian intuitiivisesta nopeasta ajattelusta sekä hitaammasta pohtivasta ajattelusta. On varmasti totta, että röntgenhoitajan työssä tarvitaan molempia. Intuitiivinen ajattelu on kuitenkin herkkä kognitiivisille vinoumille ja ’näin on aina tehty’ -mentaliteetille.
Nopeasti etenevissä kriittisissä tilanteissa ammattitaidon kerryttämälle hiljaiselle tiedolle, intuitiolle tai perstuntumalle – miksi sitä haluaakin kutsua – on tarvetta. Pysyäksemme kuitenkin kehittyvinä ammattilaisina on tärkeää pitää ajattelumme notkeana ja purkaa sanoiksi päättelyketjuja, joilla olemme haastavista tilanteista selvinneet. Näin nopeasta ajattelusta tulee syvällistä pohdintaa ja hiljaisesta tiedosta ääneen lausuttua.
Ehkä seuraavalla kerralla, kun synnytysvuoto on embolisoitu, aorttaruptuurapotilas on kiidätetty TT-pöydältä leikkaussaliin tai vuoroin mustekalaksi ja suolapatsaaksi muuttuva neljävuotias on lähtenyt vanhempien lupaamalle jätskille kanttiiniin, on aika etsiä sanoja sille, mitä juuri tapahtui. Sanallistaminen ei vie meiltä hiljaista tietoa, vaan laajentaa ammattitaitoamme yhä useammille.”
KIRJOITTAJA, helmikuun blogistina Fox Marttinen Lappeenrannasta. Marttinen on Suomen ensimmäinen ”oikeusröntgenhoitaja” (MSc Forensic Radiography). Hän työskentelee HUS Diagnostiikkakeskuksessa ja toimii International Association of Forensic Radiographersin puheenjohtajana sekä Suomen Röntgenhoitajien hallituksessa.