Niin että mikä röntgenhoitaja?
Miten lähes kolmekymppisenä voi löytää ammatin, joka tuntuu heti omalta? Millan tarina kertoo matkasta urakriisistä röntgenhoitajaopintoihin sekä siitä, kuinka teknologia, anatomia ja ennen kaikkea ihmisten kohtaaminen veivät sydämen mennessään.
Liki kolmekymppisenä tuli vastaan tilanne, että piti oikeasti päättää, mikä minusta tulee isona. Kaikkien yliopistovuosien, yhden kandintutkielman ja kahden vauvavuoden jälkeen oli aika vihdoin etsiä ”se juttu”. Olin viimein kasvanut omasta henkisestä blokistani yli ja päättänyt selata myös ammattikorkeakoulun tarjontaa.
Lääketiede ja terveysala noin niin kuin teorian tasolla kiinnosti, mutta sairaanhoitajaksi en kyllä haluaisi eikä potilastyö varmastikaan olisi minulle se oma juttu. Mitäs muita vaihtoehtoja sitten edes on? Tietämättömyyttäni en ollut urakriisieni tiimellyksessä koskaan edes avannut sitä terveys- ja hyvinvointialojen pudotusvalikkoa. Skeptisenä luin muodon vuoksi senkin läpi, kunnes kohdalle osui Röntgenhoitajan tutkinto-ohjelma. Niin että mikä?
”Röntgenhoitaja on säteilyn lääketieteellisen käytön asiantuntija.” Teknistä osaamista, anatomiaa, fysiikkaa ja lyhyitä potilaskohtaamisia. Luovaa ajattelua ja ongelmanratkaisua, visuaalista hahmotuskykyä ja ”siistiä sisätyötä” laitteiden parissa, sairaalaympäristössä. Koko elämän mittainen kiinnostus biologiaan ja kuvataiteeseen kulminoitui nyt tähän ja tässä oli universumin vastaus ja tähtien muodostama polku.
Pureskelin varmuudeksi asiaa joitakin kuukausia ja kuulostelin, vieläkö idea vaikutti yhtä oikealta. No vaikutti se, joten laitoin paperit sisään, sain paikan, lykkäsin aloitusta vauvan takia vielä vuodella ja pääsin vihdoin aloittamaan opinnot syksyllä 2024. Opiskelu oli kaikkea sitä, mitä olin odottanutkin mutta myös vielä paljon enemmän.
Kukaan ei kertonut, että röntgenhoitajan osaamisalue on näin valtavan monipuolinen? On natiiveja, tietokonetomografiaa, magneettia, isotooppeja, mammografiaa, sädehoitoa, ultraääntä ja vielä angiografiaakin? Eikä näistä tarvitse valita yhtä suosikkia, vaan me saamme opetella ja käydä harkassa tekemässä näitä kaikkia? Laitetekniikat ja teoriat vei mennessään ja natiiviröntgenin asettelutreenit röntgenluokassa kuuluu ihan parhaisiin muistoihini ensimmäiseltä vuodelta. Luuston anatomian opettelu oli ehkä siisteintä ikinä ja tykkäsin jopa matikasta ja fysiikasta, siis ydinfysiikastakin, kuin hullu puurosta.
Päästiin tutustumaan isoihin sädehoitolaitteisiin, magneettikeloihin, hammaskuvantamislaitteisiin, säteilyn mittaamiseen ja koko teknologian ihmeelliseen maailmaan. Puitiin sitä, että miten ja miksi ja millä tavalla.
Kun pääsin ensimmäiseen harkkaan, valkeni myös, että kenelle.
Kun huoneeseen astelee kauhusta jäykkä, syöpädiagnoosia pelkäävä potilas, raajansa murtanut itkevä nelivuotias lapsi tai sekava, yksin kotonaan kaatunut vanhus, päästään kiinni siihen oikeasti oleelliseen. Röntgenhoitaja toimii lääketieteen silminä aivan keskeisessä roolissa potilaan hoidon kannalta ja siinä hetkessä tärkeänä tukipilarina potilaan hoitopolulla. Kaiken teorian ja tekniikan jälkeen se kaikista tärkein työväline onkin yhtäkkiä oma persoona.
Mikään huippuhyvä tenttitulos tai latinankielisen rimpsun ulkoa muistaminen ei vedä vertoja sille onnistumisen tunteelle, kun omalla rauhallisella toiminnallaan saakin pelkopotilaan rauhoittumaan, pienen lapsen houkuteltua oikeaan kuvausasentoon ja sekavaa vanhusta lohdutettua ja ohjeet toistettua niin, että tutkimus saadaan onnistuneesti toteutettua ja potilaalle tarvitsemaansa apua. Kiitolliset, helpottuneet ja hyvin hoidetut potilaat sytyttivät sen kaikista kirkkaimman pohjantähden, joka valaisee polkua.
”Tekninen osaaminen ja ihmisen anatomian tuntemus” saivat minut lähtemään alalle, mutta lopulta potilaat ja heidän läheisensä ovatkin se, mikä saa minut täällä myös pysymään.
KIRJOITTAJA Milla Volfram on röntgenhoitajaopiskelija Tampereelta. Milla on Suomen Röntgenhoitajien hallituksen varajäsen sekä toinen opiskelijavastaava.