Siirry sisältöön

Yksi mieleisimmistä asioista minulle on potilaiden kohtaaminen. Minulle itselleni tulee hyvä mieli etenkin onnistuneista kohtaamisista potilaiden kanssa. Röntgenhoitajan työssä olen oppinut kohtaamaan erilaisia potilaita sekä tulkitsemaan ilmeitä, eleitä, puhetta ja käytöstä. Olen pyrkinyt ajattelemaan tutkimuksia potilaan näkökulmasta ja sitä, että tutkimus voi olla potilaalle täysin uusi kokemus. Pidän siitä, kun kuvaushuoneen ovesta saapuu joka kerta uudenlainen potilas, uusi kohtaaminen.

Työskentelen jokseenkin usein päivystysröntgenissä, ja päivystyksessä pahimmillaan monta tuntia odottaneet potilaat saattavat olla jo uupuneita ja turhautuneita kipuihinsa sekä odottamiseen. Tämä saattaa tietysti aiheuttaa sen, että potilas on ärsyyntynyt kuvaushuoneeseen saapuessaan. Potilaat voivat olla vihaisia ja puhua kiukkuisesti. Tällaiset tilanteet ovat minulla hyvin usein päättyneet siihen, että potilas pahoittelee käytöstään ja kiittää kuvauksesta.

Miksi? Pyrkimällä kohtaamaan potilaan tilanteen vaatimalla tavalla. Kohtaan kivusta ja väsymyksestä ärtyneen potilaan erittäin neutraalisti. En reagoi vihaisiin lausahduksiin, vaan kysyn jämäkästi vain henkilötunnuksen ja nimen ja aloitan potilaan ohjaamisen kuvausta varten. Osoitan empatiaa ja ymmärrystä rauhallisesti ja hoidan itse kuvauksen ammattimaisesti. En ole potilasta kohtaan kylmä, vaan neutraali.

Olen huomannut, että tämä saa potilaan rauhoittumaan ja monesti jopa pahoittelemaan käytöstään. (Ei kuitenkaan kaikkien kohdalla, jokainen on yksilö.) Vaikka tämä on usein sopiva lähestymistapa ja potilas on tyytyväinen kivuistaan huolimatta, on olemassa ja on tullut kohdattua itsekin tällaisia ”hankala ihminen – final boss” -tapauksia, jotka eivät ole tyytyväisiä, vaikka tekisit mitä. Aina ei voi onnistua, vaikka kuinka yrittäisit tulkita tilannetta ja kohdata hyvin.

Täysin asiattomat, väkivallan uhkaa aiheuttavat ja/tai vaaralliset potilaat ovat sitten asia erikseen. Näissä tilanteissa ei tämänkaltaisiin psykologisiin kikkailuihin kannata tietystikään tuudittautua, vaan muistaa pitää huoli turvallisuudesta ja toimia protokollan mukaisesti.

Olen myös ollut tilanteissa tai itse aiheuttanut tilanteita, joissa jälkikäteen ajateltuna olisin voinut toimia selkeämmin potilasta ajatellen. Esimerkiksi CT:tä kuvatessa kerran kävi niin, että kuvausta suorittaessa tutkimus osoittautuikin teknisesti epäselvemmäksi kuin olin suunnitellut. Topoja tarvittiinkin edestä ja sivusta, potilaan käsiä piti liikuttaa kesken kuvauksen ylös ja alas ja vielä kerran ylös ja alas. Valmis ohjelma olikin olemassa, mutta ehkä olikin parempi väkertää ja tehdä yhdistelmä itse. Tällaisia ajatuksia tuli kesken kuvauksen mieleen.

Kuvaus sujui kyllä mallikkaasti ja hyvät diagnostiset kuvat saatiin aikaiseksi, mutta olisin voinut huomioida potilasta hieman enemmän. Käytännössä siis kävin kuvaushuoneessa nostelemassa ja laskemassa potilaan käsiä edestakaisin muutaman ylimääräisen kerran käytännössä tarpeettomasti, ja jäin miettimään, onko tämä ollut potilaasta hämmentävää. Potilas ei vaikuttanut olevan mitenkään erityisen ihmeissään, mutta itseäni jäi mietityttämään hetkeksi, että olisin voinut pyrkiä vielä parempaan kohtaamiseen. Jatkossa pyrinkin siihen entistä tarkemmin, että jos itselleni tulee tenkkapoo kesken tutkimuksen, en tuo sitä esiin potilaan edessä ainakaan siten, että näyttäisin epäammattimaiselta. Sen sijaan selvitän asian hienotunteisesti, jotta potilaalle jää tutkimuksesta selkeä ja turvallinen olo.

Muuttuvissa olosuhteissa pitää pystyä vaihtamaan suunnitelmaa lennosta aiheuttamatta hämmennystä potilaassa. Sen takia tästä työstä pidänkin.

Kävin tänä vuonna koulutuksessa, joka antoi minulle oikeudet yhdistää varjoaineruiskun erilaisiin keskuslaskimokatetreihin. Näiden kanssa toimiessa mieleeni tuli yksi hyvä asia muistaa. Lähtiessämme selvittämään, millaisesta reitistä on kyse, kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä pohdimme ääneen potilaan kuullen. Meille arkinen ammatillinen pohdinta voi kuulostaa potilaan korvaan huolestuttavalta, vaikka kyse on vain tilanteen selvittämisestä. Kovin suurta ääneen ihmettelyä ei kannata suorittaa, vaan tutkia katetri rauhallisesti. Erilaiset pysyvämmät reitit voivat olla potilaalle hyvinkin tuttuja, ja he itsekin tietävät niistä paljon.

Kohtaamisiin saattavat vaikuttaa monet asiat, jotka minun tulee ammattilaisena osata ottaa huomioon, kuten ikä, sairaudet, erityispiirteet ja herkkyydet. Jokaisesta kohtaamisesta opin aina itsekin uutta, koska jokainen kohtaaminen on ainutlaatuinen. Se onkin tämän työn yksi hienoimmista puolista. Saan kohdata erilaisia ihmisiä, olla mukana heidän hoitopolullaan ja edistää heidän hoitoaan kuvantamisen kautta.

KIRJOITTAJA Katja Hakuli. Katja työskentelee Lappeenrannassa HUS Diagnostiikkakeskuksella Etelä-Karjalan keskussairaalan röntgenissä ja kuuluu Suomen Röntgenhoitajien hallitukseen sekä Radiografia-lehden toimituskuntaan.